Skip to content

Ylen kuntavaalien lähtölaukaus; joitain ajatuksia

2012 September 22
by Harri Kivistö

Yle laukaisi vaalit toissapäivänä, tässä hieman hajanaisia ajatuksia suhteellisen hajanaisesta ohjelmasta:

Ensinnäkin pitää kiittää Yleä. Oli kunnioitettava yritys tuoda esille vaihtoehtoja eduskuntapuolueiden lisäksi. Yleensä eduskunnan ulkopuoliset puolueet pidetään poissa valokeilasta vaaleissa (toki vaalien alla ne saavat sen vähäisen näkyvyyden minkä saavatkaan), eivätkä äänestäjät saa oikeaa kuvaa todellisista vaihtoehdoista. Ongelmana ohjelmassa oli tietenkin keskustelijoiden määrä. Puheenvuorojen jakaminen tuntui hyvin sekavalta, ja kahden lyhyen puheenvuoron takia tuntui oudolta viettää viisi tuntia ylen studiossa vaikka mukava paikka se onkin ystävällisine työntekijöineen. Moderoinnin haasteet johtivat siihen, että puheenvuoroja otettiin mielivaltaisesti ja pariin otteeseen varsin tökerösti.

En myöskään pidä siitä asetelmasta, jonka ohjelma loi jakaessaan porukan kahtia eduskuntapuolueisiin ja “haastajiin”. Varsinkin kunnallisvaaleissa tämä on kovin keinotekoista, koska joissain kunnissa eduskunnan ulkopuoliset ryhmät ovat hyvinkin vahvoja.

Yksinkertainen parannuskeino olisi tehdä esimerkiksi sellaisia vaaliohjelmia, joissa olisi vaikka kaksi tai kolme puoluetta kerrallaan keskustelemassa erilaisista teemoista ilman pakotettua jakoa puolueen koon mukaisesti. Tämä toki edellyttäisi voimakkaita toimituksellisia linjauksia, mutta tällaisia ratkaisuja olen nähnyt käytetyn muissa Euroopan maissa.

Koko maata kattava kunnallisvaaliohjelma on väistämättä ensisijaisesti poliittista viihdettä ja vasta sitten äänestäjien informoimista. Paksulla pensselillä maalatut kansalliset teemat eivät kerro vaikkapa Savitaipalelaiselle äänestäjälle kuinka paikalliset poliittiset ryhmät eroavat toisistaan siinä, miten he haluavat tehdä kunnallispolitiikkaa. Suurelta osin keskustelu oli täysin epäolennaista yksittäisen äänestäjän näkökulmasta. Niinpä showsta tuli varsinaista banalisaatiota kisastudioineen ja kehokielianalyyseineen. Uskoisin että Ylessä on ohjelmaa tuotettaessa sisäistetty tämä ongelma ja sen vuoksi korostettu viihteellisyyden osuutta. Demokratian kannalta tämä ei kenties ole kuitenkaan hyvä asia, mutta käsitän kyllä että ei ongelmaan ole helppoja ratkaisuja. Suuri katsojamäärä mahdollistaa yhä useamman äänestäjän informoimisen, joten sitäkin on hyvä tavoitella.

Mitä sain tästä kaikesta irti? Ainakin mieleen jäi voimakkaasti keskustelu nuorten syrjäytymisestä, jossa sävy oli liikaa nuoria syyllistävä.

Nuoriin kiinnitetään näissä vaaleissa kovasti huomiota. Jotkut nuorista saavat äänestää, toiset taas eivät, mutta uskoisin että kaikki puolueet pitävät tärkeänä saada nuoria iästä riippumatta vakuutetuiksi siitä, että he välittävät nuorista ja “nuorten asioista” ja haluavat kuunnella heitä. Vitsailin ohjelmassa että minua voisi kutsua nuoreksi. Olen 31-vuotias, mikä on nuori ikä puoluejohtajalle (toisiksi nuorin lienee Calle Haglund, 33) mutta toisaalta en puolueessani tunne itseäni nuoreksi koska olen ollut aina liian vanha piraattinuoriin (ikäraja 28v) ja muutenkin edustan puolueeni varttuneempaa osiota. Tampereella ikäjakauma on Piraattipuolueessakin erikoinen: vanhin ehdokas on 33 vuotta ja meitä yli kolmikymppisiä on vain kourallinen. Tämä tietenkin varmistaa sen että Piraattipuoluetta äänestämällä nuorten ääni tulee esille. Nuoret eivät ole listalla esteettisistä syistä.

Voisin tässä kertoa monella tapaa, mistä nuorten syrjäytyminen johtuu ja mitä asiassa tehdään väärin, mutta kenties yleisesti ottaen voisi karkeasti todeta, että päätöksenteossa sukupolvien välinen kuilu on leveä. Kuntapäättäjät eivät ymmärrä nuoria, koska nuoret elävät erilaisessa maailmassa kuin mitä he nuorina elivät. Osa päättäjistä hoitaisi nuorten asioita kielloilla, rajoituksilla ja voimakkaalla kontrollilla. Heillä on jokin kuva siitä, millainen nuoren elämän tulisi olla: mitkä asiat siihen saavat kuulua ja mitkä eivät. He karsastavat niitä uusia ilmiöitä, joita heidän nuoruudessaan ei ollut.

Ohjelmassa muut puoluejohtajat esittivät monia hyviä asioita joilla nuoria voidaan tukea, sekä muutaman varsin huonon. Monissa ratkaisuissa on kuitenkin se ongelma, että ne olettavat tietyn muotin johon nuoren tulisi lopulta mahtua. Koulutusjärjestelmämme on rakenteellisesti ikivanha, ja vaikka se tuottaakin hyviä oppimistuloksia se tekee sen aivan liian usein lasten ja nuorten itsenäisen ajattelun kustannuksella. Päätöksenteossa kuunnellaan paljon helpommin niitä nuoria jotka sopivat siihen muottiin: niitä jotka ovat osanneet sopeutua. Nämä jotka eivät helposti sopeudu ovat aivan yhtä arvokkaita, ja itse asiassa juuri se, että he eivät sopeudu, saattaa ollakin erityisen arvokasta.

Ei näihin asioihin tietenkään ole helppoja ratkaisuja. Resursseja tarvittaisiin paljon jotta voidaan tukea monipuolisia harrastusmahdollisuuksia nuorille. Yksi parannus olisi kuitenkin korostaa yksilönvapauden merkitystä ja nuorten itsenäisyyden kunnioittamista. Joskus se tarkoittaa sitä että annetaan kokea valintojen seurauksia — monesti vaikeat kokemukset ovat hyvin tärkeitä. Joskus se tarkoittaa sitä että “me aikuiset” joudumme sietämään omasta mielestämme ärsyttäviä ilmiöitä, joita emme täysin ymmärrä, mutta joiden kohdalla luotamme nuorten omiin, asiantunteviin näkemyksiin.

Näistä aiheista kirjoitan lähipäivinä tarkemmin. Kampanjointi on joka tapauksessa alkanut. Tervetuloa mukaan tekemään tai seuraamaan!

 

Comments are closed.